Oon muuttunu kesän jälkeen ihan tajuttomasti. Rauhottunu, ehkä joo, viisastunu, en tiedä.
Sen mä oon huomannut että virheistään oppii. Maailman kliseisin lause on puhdasta totta, ja mä oonkin sen todistanut noin miljoona kertaa. Mikään ei oo niin helppoa kuin mokaaminen, mut ehkä sit hitaasti ja varmasti useemman toilailun tehneenä viisastuu ja joskus sitä jopa toimii oikein.
Ihmissuhteet on varmasti yks maailman monimutkasimmista asioista heti oman pään jälkeen, koska parantamista löytyy aina. Kuinka vaikeeta on löytää oikeita ihmisiä elämään, rakentaa hyvä suhde niihin ja pitää sitä yllä vaikka kusee sen homman aina uudestaan ja uudestaan? Miks pitää sanoa ja tehdä tyhmiä asioita, toimia niin idioottimaisesti että korjaaminen on hankalaa, lähes mahdotonta.
Kuitenkin asiat jotka mä oon tehny ja jättäny tekemättä, on vaikuttanu tähän kaikkeen. Olisko mulla nyt eri kaveripiiri jos en olis selvittänyt itsepintaisesti sitä isoa sotkua jonka aiheutin vieraalle ihmiselle? Olisinko mä nyt jossain onnettomassa ja ahdistavassa suhteessa, vai jumittaisko sekin asia paikoillaan päättämättömissä?
Ajattelisinko mä vieläkin väärin ihmisistä joita en tunne?
Muilta ihmisiltä oppii niin paljon. Tottakai ihminen muutuu, ja ympäristö vaikuttaa siihen. Mä olen muuttunut, mutta niin muuttui se toinenkin, joka joskus oli niin samanlainen.
Nyt, kun ystävyyssuhteita oikeasti täytyy pitää yllä ajatuksen kanssa, hoitaa niitä pitkien välimatkojen takaa ja pitää niistä kiinni, oon alkanu arvostaa ystävyyttä ihan eri tavalla.
Eilen puhuin ystävän kanssa varmaan tunnin puhelimessa, ja vaikka sisältö olikin jotain turhaa, se oli tärkeä puhelu. Mulle, ehkä sillekin. Tajusin kuinka paljon mä voin arvostaa sellasta luottamusta ja - niin, taas yks klisee sana- sidettä mikä meidän välillä on. Se, että voi sanoa suoraan mitä ajattelee ja miltä tuntuu, on mulle tärkeetä.
En elä ihmisten kautta, onhan mulla omakin tahto ja mieli, mutta elän niiden kanssa, niiden avulla pääsen eteenpäin.
Siirappisen kaveriylistysrakkauspaskan kirjottaminen on kieltämättä hauskaa. Kliseinen teksti on hieno asia, tai ei oikeestaan. Jotenkin tiivistettynä siis; mokaan, kusen nenästä ja paskon ihmisten päälle, mut voin aina tehdä parhaani välttäen ja korjaten virheitä. Ei sais liikaa haikailla menneitä, ei niitä kuitenkaan saa takas.
Joo kuittaan, alkaa mennä aika siirappiseks. Seuraava postaus kertooki sitte lihallisista iloista ja saatananpalvonnasta että saadaan se mukava tasapaino.
