Dear God

Pakko tietenkin myöntää että olin riparin suhteen täysin väärässä.
Muahan ahdisti aivan suunnattomasti ennen sitä. No, ripari osottautuki yhdeks parhaimmista kokemuksista ja sain paljon uusia kavereita ja ei jumalauta ku on hirveet vierotusoireet. Nähtiin ripariporukan kanssa heti samana iltana ku oltiin tultu kotiin (maanantaina) ja eilenki tuli sitte pidettyä riparimiitti.
Ne kaikki ihmiset on ihan parhaita ja aaaaaaaa kauheeta istuu himassa yksin ku tekis mieli vaan olla niiden kanssa niin paljon ku vaan mahdollista.

Se vika leiripäivä oli muuten ehkä oudoin ikinä. Aamulla me pidettiin hiljanen hetki Norjan tragedian uhreille, ja nostettiin lippu puolisalkoon. Sen jälkeen ei ollut vielä mitään ohjelmaa, joten vajaan kymmenen muun kanssa istutiin ulkona ja luettiin netistä yksityiskohtia (me ei tiedetty mitään muuta kuin että Oslossa oli räjäytetty pommi, ja että joku oli ammuskellut leirillä). Siinä vaiheessa kun saatiin tietää että se leiri oli saarella, ja että se ampuja oli esittänyt poliisia, melkein jokainen meistä itki tai oli muuten vaan hysteerinen. Meillä kuitenkin alkoi taas ohjelma pian ja iltapäivä meni ihan normaaliin tapaan. Iltapalan aikaan taas yks meidän leiriläisistä sai epilepsiakohtauksen mökkinsä luona, josta sitten sen huonetoveri juoksi päärakennukselle kertomaan muille. Onneks siellä mökeillä oli yks isonen ja jotain muita leiriläisiä auttamassa. Leirin ohjaajat ja pari isosta juoksi sitten auttamaan sitä leiriläistä ja soitti ambulanssin, ja se poika saatiin turvallisesti sairaalaan ja kaikki oli taas ainakin jotenkin hyvin. Iltahartaus (jonka piti siis alkaa kymmeneltä) venyi parilla tunnilla, ja siinä vaiheessa kun kaikki pääs leirin viimeseen iltahartauteen kynttilät kädessä fiiliksiä kertomaan, aika moni itki. Johtu varmaan enemmän tai vähemmän siitä että se oli tosiaankin vika ilta, ja että kaikki oli sairaan väsyneitä ja sekavia.

Ja ei, en tullu uskoon :D

So go do what you like. I'm having sex with Mike

Jiihaa, näinpäs eilen Phelpsin kaksoset :) Kaisaniemessä oli aika saatanasti porukkaa, ja siellä tungoksessa oli kuuma, mutta oli se sen arvosta. Tutustuttiin uusiin kivoihin ihmisiin, pidettiin hauskaa mm. laulaen ja tietenkin sain nimmarit Jamesilta ja Oliverilta.

Inkku oli jossain Rovaniemellä eikä päässy tapahtumaan, joten piirrettiin kavereiden kanssa sellanen pieni kyltti missä oli sen nimi, pyydettiin Oliveria pitämään sitä ja otettiin kuva. Myöhemmin pyysin vielä Jamesilta siihen nimmarin. Einari pieni oli ihan onnessaan ku sai tietää meidän tempauksesta, ja saa sitte huomenna sen nimmarin itelleen kun nähään.

Huomenna siis mennään Mian ja Inkun kanssa kattomaan uus Harry Potter, ja viikonloppuna on kaks miittiä. Lauantaina finin MCR-hörhöt yhdistää voimansa ties millasin toiminnoin, ja sunnuntaina pidetään Green Day Across The Worldin afterpartyt vol. 2.
Nyt yritän kestää tätä helvetillistä luomisen tuskaa kun pitäis saada kirjotettuu tätä yhtä jämähtänyttä tekstiä, eikä ajatus kulje sitten millään. Idea on jopa omasta mielestä ihan mahtava, kunhan sais juonen rakennettua jotenkin järkeväks ja kirjotuksen sujumaan, tän vois joskus julkastakkin. Tällä hetkellä mulla vaan sattuu olemaan vasta prologi ja eka luku valmiina, eli tästä tulee pitkä prosessi. Koko tarina nimittäin pitäis sisällään sellaset 14. lukua, eikä se ole ihan mikään pikkupätkä kirjoitettavaksi. Ei mulla oikeestaan muuta, kuittaan.

Ei ollut taas masentava reissu isovanhempien luona

Päätin tänään ettei musta tule sellasta valittavaa ja ärsyttävää vanhusta.
Oltiin nimittäin mun isovanhemmilla. Siis ei ne ole hirveen ärsyttäviä, ei mummo ainakaan, mutta mun vaari on vuodesta -91 kertonu kuolevansa ihan pian. Sillon se sai sen ekan sydäninfarktin, ja sille tehtiin sen ensimmäinen ohitusleikkaus. Siitä asti se ei muuta ole tehnyt kun valittanut sairauttaan ja hokenut, kuinka sillä ei ole elinaikaa enää yhtään jäljellä. Vittu se on kituuttanut nyt 20 vuotta eikä se täältä mihinkään oo lähteny.
Aina kun mä nään sen, se kertoo taas kerran kuinka se on jo vanha mies eikä me välttämättä enää ikinä nähdä. Viime vuoden alussa se meni tosi huonoksi. Sillon me (suku) ajateltiin että ehkä se sitten oikeastikin kohta kuolee, kun se niin taas valitti. Muistan kun ne oli meidän mökillä ja mä jäin sisälle sen kanssa kun muut meni ulos. Se hoki että se kuolee kohta, pyysi (joo mitä vittua) kokeilemaan sen pulssia, ja rupes kertomaan pitkää tarinaa sen ensimmäisestä sydänkohtauksesta ja kuinka siitä asti se on ollut ihan kuoleman kielissä. Se sano että sillä on enintään pari viikkoa elinaikaa, ja että nyt on loppu lähellä.

Se oli viime kesänä se. Vieläkin se on elossa. Nyt me tiedetään että se on oikeasti huonossa kunnossa, ja nyt se aika alkaa oikeasti olla loppu, mutta mihin se mies on hukannut viimeiset 20 vuotta elämästään? Se ei ole tajunnut elää. Se on vain istunut kotona ja valitellut kuolevansa. En tiedä onko se tajunnut että se on onnekas, että sillä oli ne kaksikymmentä vuotta, että se näki lapsenlastensa kasvavan, puhumattakaan lastenlastenlapsista? Se olisi voinut sen ensimmäisen ohitusleikkauksen jälkeen ajatella "Hei, mulla kävi hyvä tuuri ja sain lisää elinaikaa, elämpäs loppuelämäni täysillä!". Mutta ehei. Se ei ole kiitollinen saamastaan ajasta. Se ei ole koskaan sanonut että oli helpotus, kun sille annettiin ne 20 vuotta sen sijaan että se olisi joko kuollut siihen leikkauspöydälle, tai elänyt vain seuraavat neljä vuotta. Se on jumalauta valittanut nämä kaikki vuodet. Kaiken lisäksi siitä tulee hirveän väsynyt ja sairas aina kun siltä kysyy miten se voi. Jos me ollaan jossain sukujuhlissa, se on ihan pirteä siihen asti kun joku tulee kysymään että mitä kuuluu. Sitten se sanoo että ei se enää kauan elä, ja pyytää päästä nukkumaan kun se ei jaksa ja on väsynyt vanha sairas mies. Mun mummolla ei ole enää mitään muuta elämää kuin hoitaa sairasta kuolevaa miestään. Sitä se on tehnyt viimeset 20 vuotta. Silläkään ei ole enää mitään muuta elämää kuin vaarin sairaus. Ei siltä kukaan kysy että miten se voi, kun vaari kerää kaiken huomion. Kun se on vielä niin asiallinen mummo. Se ansaitsis välillä jotain muutakin elämää.

Sellasta musta siis ei tule. Mä elän täysillä, ja jos sairauksia sattuu eteen, uskon parantuvani ja jatkavani eteenpäin mun rakastamien ihmisten luona. Ja jos mulle annetaan kaks viikkoa elinaikaa, no, sitten mä menen ja nuolen Frankin naamaa.