Toivun vieläkin ylirankasta viikosta. Maanantaina teatteriin, tiistaina kolmet harjotuksen päällekkäin (Lucia, muva ja kuoro), keskiviikkona Vaskiklubi, torstaina Luciaesityksiä ja kuoron konsertti, eilen perjantaina taas Tönön joulujuhla.
Ei jeesus kun voi ihminen olla sekasin, väsyny ja stressaantunu. Varsinkin torstai vei musta viimeset mehut, kun piti seikkailla Suomenlinnassa ja palella siellä joku tunti konsertin jälkeen ennen kuin juostiin pää kolmantena jalkana jumalauta Vantaalle kirkolle kuoron harjotuksiin.
Nyt oon koko päivän vaan rauhottunu ja rentoutunu kotona ja lataan akkuja huomista Viron kuoromatkaa varten. Niimpä, sekin vielä.
Ainoa asia, mitä (niin siis oppituntien lisäksi) jäin kaipaamaan, olis se yks pienen pieni sana mitä en oo kuullut. En silloin kun treenasin hulluna itsenäisyyspäivän juhlan juontoa ja juonsin kaksi juhlaa. En torstaina kun esitettiin Lucia varmaan miljoona kertaa ja raahauduttiin paikasta toiseen itku kurkussa joka paikka kipeenä.
Miten se on niin vaikeeta? En enää halua suostua mihinkään varsinkaan koulun juttuihin kun pitää vaan rutistaa itsestään ne viimesetkin mehut eikä oikeesti saa siitä mitään kiitosta. Ihan oikeesti. Ainoa asia mitä haluisin kuulla tän kaiken saatanallisen stressin ja omistautumisen jälkeen olis "kiitos kun jaksoitte tehdä tän".
Eikö etenkin opettajat ole niitä jotka sen parhaiten tajuaa? Jos on joka päivä nuorten kanssa tekemisissä, eiköhän pitäis tajuta et meillä on muutakin elämässä kun Sankta Lucia, laulustemmojen harjoittelu, juhlavaatteiden metsästys ja tuolla lumimyrskyssä yksin rämpiminen. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi se että jakso alkoi kaksi viikkoa sitten ja pääsin vasta eilen ensimmäiselle bilsan tunnilleni. Tai että mun ihmissuhteet kärsii kun oon kokoajan kyrpä otsassa, vittuilen kaikesta (sori Emmi eilisestä ragesta), eikä mulla ole aikaa kenellekkään. Tai että mä en ole vieläkään ehtinyt nähdä Hobittia.
 |
| täs mä viime talvena ku ei ollu taidelukiota |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti